Muistelmia Lapin tuntureilta

Kun kotoisat kankaat ja niityt, omat kotinurkat alkavat käydä kutakuinkin tutuiksi, kun siellä ei enään ole sanottavasti uutta huomattavissa, uusia näköaloja ei enään aukene, silloin alkaa luulenpa jokainen todellinen keräilijä, olkoonpa kasvi- tai eläinmaailman valinnut tutkimustensa esineeksi, haluta oudoimmille seuduille, uusiin olosuhteisiin, palatakseen sitten saavutettuine kokemuksineen, uusine näkökohtineen tutuille kotiseuduille, jossa niiden johdosta melkein aina myöskin aukenee uusia näköaloja. Etelä-suomalaiselle luonnontutkijalle useinkin kajastaa Lappi, sen erämaat ja nevat, mutta etenkin sen tunturit tuollaisena kultamaana.

Näin hehkuttaa Väinö Borg kirjoituksessaan Muistelmia Lapin tuntureilta. Teksti on julkaistu Luonnon ystävä -lehdessä lokakuussa 1899. Siinä kuvataan yksityiskohtaisesti Sallatunturin ja Rohmoivan kasvistoa, joka todetaan suhteellisen köyhäksi, Sallatunturin laki jopa köyhän köyhäksi. Maisemasta sentään muistetaan mainita sen upeus.

Luulenpa sentään että jokainen ensi kerran noustessaan  tällaisen etelälappalaisen tunturin laelle hieman pettyy – floristisen saaliin suhteen nimittäin, ei näköalan mahtavuuden suhteen.

Niin monenlaisin silmin tätä maisemaa voi katsella. Jokainen muodostaa kokemuksistaan omanlaisensa tarinan.

Me kävimme tänään yhdellä Sallatunturin upeista reiteistä ihastelemassa tätä mahtavaa maisemaa ja karua kasvistoa. Tässä kuvasatoa patikkamatkalta Tunturilammille. Köyhyys näyttäytyi tänään rikkautena.

Sallatuntureista isompi (ent. Iso Pyhätunturi) kuvastuu Tunturilammen pintaan.

Tauko ja sääskisavut.

Kirjosieppo ruokintahommissa.

Köyhää?

Ketoa reitin varrella.

Hilla kukkii lammen rannalla.

Ohukainen ja Paksukainen raataavat.

Taivas, tunturi ja lampi.

Synnytystarina

Muuan iät-ajat sitten Sallasta lähtenyt sallalainen otti yhteyttä ja kertoili kiinnostavia juttuja. Sanoo olevansa ”niin huntalon uivelo, siellä mettän keskellä kasvannu, että vaikka totta raataankin, vähän nuopiaksi pistää julkisuus”. En siis kerro hänen nimeään tässä.

Sallalainen oli lukenut kolumnini Koti-Lapista (o.s. Koillis-Lappi, tunnetaan myös Vipusena). Hän kertoo, että tuntui ”hykerryttävältä, kun muistojen syövereistä nousi esille jo unhossa ollut sana, itseenikin aikanaan kohdistettu – kylloot tottero”.

Eräs vallovaaralainen isäntä tapasi aina sanoa, että mitä sitä tämmönen mettäperän ihmistottero herrain metkuista ymmärtää.

Sallalainen sanoo aikoinaan kuunnelleensa paljon mummojen keskusteluja.

Ei niitä kukaan ylös kirjannut, mutta mielikuva tuli, miten monet keinot heillä oli ollut edessään viedessään pesueitaan päivästä toiseen. Ei leipä siihen aikaan puussa kasvanut.

Sallalaisella oli kerrottavanaan kaksi karua tarinaa vanhoilta ajoilta. Ei ole ollut helppoa. Jotenkin tämä väki on selvinnyt ylivoimaisistakin koettelemuksista.

Olen tässä hieman muokkaillut tarinaa. Varsinaiseen sisältöön en ole kajonnut.

Synnytys Kuolajärvellä 1928

Mieleeni nousi tositarina kuolajärveläisestä synnytystapahtumasta vuodelta 1928. Tarinan olen kuullut korvillani mummiltani. Tosi on tarina, vaikkakin melkoisen karmea. Poronvasotuksessa harva synnytyslääkäri lienee ollut. Ihmisen neuvokkuus on hämmästyttävää, vertaansa vailla hädän hetkellä.

Mummini oli keromassa viijettä kertaa, ikääkin oli kertynyt jo neljäkymmentä vuotta. Kaikki oli sujunut hyvin, synnyttämisen aika koitti, poltot alkoivat tulisesti kuten aiemminkin. Mitä sitä muuta kuin peräkamariin ja lapsen tekoon.

Veljen vaimo oli valmistautunut kopinottoon. Kaikki ei sujunut kuitenkaan ihan, jotta iltalypsylle piti suunnitella tuuraaja. Mielessä oli käynyt, että ikäkö tässä teettää, kun valmista ei tule. Kului päivä, kului toinen. Kipu oli raastava, kuolemaansa siinä tuli jo ajateltua, parivuotiaaksi jää edellinen.

Sitten asia eteni, päivänvaloon ilmaantui käsi. Kyllähän mummo siinä vaiheessa kouluja käymättäkin tiesi, että homma on tässä.

Kun tuska oli suurin, apukin siunaantui paikalle. Oma mies usein poroja vasottaessaan oli ollut saman asian edessä. Hän oli sanonut, että poroltakin nostetaan takaraajat taivasta kohti, nostetaanhan sinultakin, niin luiskahtaa takasin, ja sitten se syntyy.

Näin kävi, ketarat kattoa kohti ja käsi häipyi näkyvistä. Poltot eivät hellittäneet, mutta kohta poika syntyikin. Lapsi oli isokokoinen pulskapoika, mutta eloton.

Mummini selvisi. Selvisi ilman katkeruutta, vastoinkäymiseensä myöhemminkään käpertymättä.

Se vain oli tosiasia, että kun miehelle menet, tämmöstä sitä on eessä, hän sanoi minulle.

Miten nöyrä se akka on...

Mummini oli avioitunut 1915. Sitä ennen heidän rakkaudestaan oli olemassa tyttölapsi.

Siihen aikaan nuorelle naiselle melkoinen kirkollinen nöyryytysprosessi sinällään. No, kuitenkin aikaa oli kulunut ja nuoret olivat hommanneet myös kirkollisen siunauksen suhteelleen, joten nyt yhteiselo voi alkaa.

Vihkimisen jälkeen illalla maatamennessä nuori aviomies sukeutuessaan kuteistaan oli heittänyt housunsa lattialle. Mummi oli topakkana ihmisenä moisen nähdessään hämmästynyt: Mikä sille tuli? Oli kuitenkin pidättänyt uteliaisuutensa.

Mies oli sieltä pehkuista älähtänyt, että nostappa ne housut siihen tuolille. Mummi oli nostanut sen kummemmin miettimättä. Siihen aikaan, kun yleensä aviomiehen sai, oli miehen sana laki.

Ukkini oli päästänyt makean naurun ja sanonut, että näinhän sitä on aina vihki-iltana kokeiltu, miten nöyrä se akka on.

”Ja nöyrähän näytät olevan, tulehan kupeeseen.”

Ei hän sen jälkeisistä iltapuuhista kertonut. Enpähän udellutkaan. Mutta lieköhän hääehtoon tapahtumien toimet poikenneet nykyisestä?

Kun mannerlaatat törmäilivät

Oli se melekosta jytkettä näillä main silloin parituhatta milijoonaa vuotta sitten. Ne nuo mannerlaatat silloin tuuppivat toisiaan, törmäilivät.

(...) maankuori paksuuntui ja suli tuottaen suuren määrän graniittista magmaa. Graniittisia kiviä löytyy runsaasti Sallan kunnan eteläosista, missä ne reunustavat arkeeista Suomujärven ikkunaa ja tunkeutuvat vanhempiin pintasyntyisiin kiviin. Kohdatessaan kalkkikivikerrostumia graniittiset magmat muuttivat niitä kemiallisesti tuottaen erilaisia karsikiviä, joissa on näyttäviä amfiboli- ja pyrokseenimineraalikasaumia.

Näin muinaisia tapahtumia kuvailevat geologit Peter Johansson ja Laura S. Lauri raportissaan Sallan geologia sekä geologiset retkeilykohteet (2015). Kun tuon geologien kielen kääntää sallalaisten kieleksi, ei voi muuta sanoa kuin että äkiät on ollu löylyt. Rupiaa vistottamaan, kun ajatteleekin.

Raportti on kyllä kirjoitettu enimmäkseen ihan tolokun kielellä. Sen onkin tarkoitus olla opiksi koululaisille ja opiskelijoille sekä kaikille sallalaisille ja erityisesti luontomatkailuyrittäjille. Varmasti se kiehtoo monia matkailijoitakin.

Alueemme muinainen historia on tarinan jos toisenkin väärti. Ehtymätön lähde. Kiintoisaa on tietää vaikkapa se, että Sallan kunnan alue kuuluu kiteisestä kallioperästä muodostuneeseen Fennoskandian kilpeen, joka ulottuu Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän Karjalan sekä Kuolan niemimaan alueille. Tällä alueella ovat koko Euroopan vanhimmat kivilajit. Näin tutkijat:

Kilven vanhimmat osat ovat iältään arkeeisia, n. 3 500–2 700 miljoonaa vuotta vanhoja granodioriittisia tai tonaliittisia gneissejä, vulkaanisia kivilajeja, kiillegneissejä, gabroja, peridotiitteja. Kunnan pohjoisosista Tuntsan ja Naruskan väliltä sekä
etelästä Aholanvaaran kylän ympäristöstä löytyy myös gneissigraniitteja.

Kiinnostavaa tietoa myös se, että kirkonkylässä tallustellaan diabaasijuoniparven päälle:

Kallioperän nuorin muodostuma on Sallan kirkonkylää halkova diabaasijuoniparvi, jonka ikä on Suomen mittakaavassa nuori, vain noin 1 100 miljoonaa vuotta. Diabaasijuonet ovat syntyneet maankuoren repeämään, jota pitkin maan vaipasta peräisin olevat magmat ovat tunkeutuneet maankuoren yläosiin asti. Sallan diabaasijuoniparvi ulottuu Pelkosenniemen kylältä Sallaan ja itärajan yli Venäjän puolelle.

Ihan huippaa sellainenkin tieto, että viimeisen 2,5 miljoonan vuoden aikana maapallolla on vallinnut jääkausiaika ja Pohjois-Eurooppa, Sallan seutu siinä mukana, on tuona aikana peittynyt kymmeniä kertoja mannerjäätiköiden alle. Kymmeniä kertoja! Ja ajattelepa tätä: ”Uusi jääkausi tulee vääjäämättä tuhansien vuosien kuluttua.”

Viimeisin eli toistaiseksi viimeinen, ei tosiaankaan vihoviimeinen, jääkausi alkoi noin 115 000 vuotta sitten. Sallan seudulla jäätikkö oli noin 2,5 kilometriä paksu. Paksukin jää sulaa, kun pannaan tarpeeksi vuosia riviin... ”Noin 10 500–10 600 vuotta sitten idästä perääntyvä jäätikön reuna saavutti Sallan alueen.” Siis: vain tuhansissa ovat laskettavissa vuodet, joiden aikana tämä nykyinen Sallan maisema on tässä suurin piirtein nykymuodossaan ollut.

Jäätikön sulaminen viimeisteli maisemamme sellaiseksi, kuin sen nyt koemme. Silloin syntyivät muun muassa monet sykähdyttävät kurumme ja kanjonimme. Syntyi myös valtava ja kuulu Sallan jääjärvi. Se ulottui Posion pohjoisosasta, Yli-Suolijärveltä Sallaan ja pohjoisessa Savukosken Ruuvaojalle. Näin tutkijat:

Sallan jääjärven synnyn aiheutti mannerjäätikkö, joka patosi ja esti vesiä virtaamasta Kemijokilaaksoa pitkin
länteen. Jääjärvi laski Maaselän päävedenjakajan yli itään kohti Vienanmerta. Sallan kirkonkylän ympäristössä vaarojen rinteillä on rinteen suuntaisia kivivöitä sekä veden huuhtomia kallioita. Ne ovat Sallan jääjärven rantaan aallokon ja talvisen jäiden työnnön tuloksena syntyneitä rantakallioita ja -kivikkoja, joita kutsutaan muinaisrannoiksi. 

Nyt hengästyttää. Mannerlaatat, muinaisrannat, jääjärvi...

Monia monia muitakin kiehtovia tietoja tuo geologien mahtava raportti sisältää. Niiden varaan on turvallista rakentaa Sallan suurta tarinaa. Kuin moreenin päälle. Se onkin Sallan maaperän yleisin maalaji.

Miksi täällä on tällainen ainutlaatuinen paikka? Ja miten se on syntynyt? Tutustutaan tutkijoiden aivoituksiin ja annetaan mielikuvituksen laukata!

***

Raportissa erikseen käsiteltäviä geologisia kohteita:
1. Aholanvaaran hiidenkirnut
2. Puu-Matovaaran muinaisrannat
3. Aatsinginhaudan dolomiittikallio ja diabaasijuoni
4. Kangasharju
5. Onkamon tuulikerrostuma-alue 6. Oulangan kanjoni ja Rupakiven raukki
7. Salmijoen ja Kalliojärven kurut 
8. Joutsenaapa – Kaita-aapa
9. Känespella
10. Kullaojan vesiputous 
11. Pirunkirkko
12. Alimmainen Nuoluskuru

LÄHDE
Peter Johansson ja Laura S. Lauri: Sallan geologia sekä geologiset retkeilykohteet. Geologian tutkimuskeskus, 2015. (Työ toteutettiin osana Euroopan Unionin Kolarctic ENPI CBC -ohjelman rahoittamaa ABCGheritage-hanketta.)

Mahdollisimman vakaata maastoa Sallatunturilla. Monien muinaisten myllerrysten tulosta. Kuva: Vesa Heikkinen.

 

Hullunhakureissu

Tämmöisen tarinan kuulin vasta. Mahdolliset kytkökset totuuteen ovat tahattomia. Sopassa on myös minun lisäämiäni mausteita. Näin ne tarinat elävät.

Poliisilaitokselle tuli kevättalvella Muurolasta pyyntö, että pitäisi toimittaa muuan kaveri sinne hoitoon. Tiedettiin, että on iso ukko, niinpä reissuun lähti kolme poliisimiestä.

Moottorikelkan ja reen kanssa poliisit sinne ajoivat. Menivät sisään, tekivät hyvätpäivät ja kertoivat, että lääkäri haluaisi tavata, että läheppä mukaan, meillä on tuossa kelkka ja reki. Kaveri pyörähti kamariin, yksi poliiseista näki, että sillä oli siellä pitkä pyssy sängyllä. Poliisit siitä syöksyivät ulos. Yksi kurkki yhden kulman takaa, että mihin muut jäivät; siellä ne kurkkivat toisen kulman takaa.

Kaveri tuli eteiseen pyssyn kanssa ja katteli sieltä virkavallan touhuja. Yksi poliiseista huusi, että laskisit meijät menemään, että ei me sinua mihinkään viijä. Yrittivät puhumalla selvittää asian, ja niin se kaveri lupasi päästää pojat pois. Poliisimies vielä huusi, että heitätkö lakit ja kinttaat meille, kun jäivät sinne pirttiin. Heittihän se, ja niine hyvineen poliisit lähtivät. Eivät paljon taakseen katselleet.

Siitä poliisit Sallan asemalle ja soittamaan Muurolaan, että ei sitä miestä saatu sieltä mukaan. Lääkäri siihen, että hän tulee hoiturin kanssa, että kyllä puhumalla yksi mies saadaan lähtemään. Että on näitä tällaisia tapauksia nähty ja hoideltu. Toki yksi Sallan mieskin mukaan saadaan.

Siis uusi yritys. Poliisit kuskaavat lääkärin ja hoiturin paikalle. Jäävät itse vähän ulemmas odottelemaan, ettei kaveri hermostu.

Kohta kuuluu laukaus. Hetken päästä toinen laukaus.

Poliisit siinä aanailevat, että kyllä sinne nyt pitää mennä, siellä voi olla ukolla pari roppia valamiina. Lähtivät menemään, mutta talon suunnalta alkoi samalla näkyä liikettä. Lääkäri ja hoituri sieltä tulla viipottivat nokat valkeina.

”Sehän on hullu”, tuumasi lääkäri.

Äteritsiputeritsia äärellä kartan

Ennen matkalle lähtöä moni tutkii karttoja. Millaisia paikkoja, luontokohteita, palveluita? Millaisia paikannimiä? Tarinoita nimien takana?

Sallan kartan katseleminen panee pään surraamaan. Tarinadiesel lämpenee... Eikös siellä se maailman omituisin Äteritsiputeritsipuolilautatsijänkäkin...

Käsissäni on Sallan Patikkakartta. Sen keskipisteenä on Sallatunturi, ja kartta kattaa alueen, joka on toistakymmentä kilometriä suuntaansa Sallatunturilta.

Jo tämän pienehkön alueen nimissä on paljon mieltä kiihottavaa ainesta. Nostan esiin nyt vain muutaman nimen.

Kumpuja, vaaroja, tuntureita: Matovaara. Ponnovaara. Haltiavaara. Kylmähetteenkumpu. Näädänpolttamakumpu. Julmoiva. Koutoiva. Aikkipetsi.

Lampia ja järviä: Keselmäjärvi. Halijärvi. Jäkäläjärvi. Näätälampi. Akanlampi. Jystämöjärvi. Topsakkajärvi. Suksenpaistamalammit. Ipojärvi. Talviskotalampi. Räkäjärvi.

Jänkiä ja aapoja: Husujänkä. Porttoaapa. Isoaapa. Kaippahanlatvajänkä. Sukkajänkä. Kautosvalkama-aapa. Löytöjänkä. Topsakka-aapa.

Muita: Kiimamännikkö. 

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Muuan nimistä naurattaa minua nyt erityisesti: Ylen Radio Puheessa pitävät omaa ohjelmaansa Ali ja Husu, mutta eipä taida Husu tietää, että hänen mukaansa on nimetty jänkäkin. Siinähän se on heti Porttoaavan vieressä, hyvä Husu :)

Porttoaapa, hm... Mistä tällaiset nimet oikein tulevat? Entinen työkaverini yliopistonlehtori Terhi Ainiala vastaili vastikään Helsingin Sanomissa napakasti toimittajan kysymyksiin rivoista paikannimistä. 

Ne ovat olleet hyvä tapa merkata kulkureittejä ja tehdä ero sen suhteen, mitkä ovat hyödyllisiä ja arvokkaita, ja mitkä taas hankalia kulkea.

 Se on ollut esi-isille luonnollinen tapa nähdä ja kokea maailmaa. Vähän sama juttu kuin kansanrunous- ja lauluperinteessä, joissa on puhuttu asioita kainostelematta ja suorasanaisesti.

 Terhi ei tutkijana kavahda suorasukaisia nimiä. Miksi kavahtaisikaan. Nekin ovat tarkoitukseensa syntyneitä.

Eikä Helsingin Sanomien jutussa unohdeta Sallaakaan. Tekstissä mainitaan Viheltävän vitun aapa. Kartalla nimi taitaa olla Vitunviheltämäjänkä. Mikähän tarina sen taustalla on?

Sallan pitäjäkokoelmaa Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkistossa. Kuva: Vesa Heikkinen.

LÄHDE
Helsingin Sanomat 19.6.2015: Paskalampi, Homeperseensuo, Kiimakallio – Tästä syystä Suomessa on niin paljon rivoja paikannimiä  

Nelijän papin pyykit pessy

Kun olin lapsi, mummoni, Heikkis-Kaisa, muisteli toisinaan aikoja Vanhassa-Sallassa. Valitettavasti ne tarinat ovat haihtuneet hatarasta päästäni. Täytyypä haastatella isää, jospa hän muistaisi paremmin äitinsä tarinat. Isäni omat muistot rajan takaa taitavat olla vähäiset, oli niin pieni, kun tuli lähtö evakkoon.

Sen verran muistan mummostani, että hän usein mainitsi pesseensä nelijän papin pyykit. Olen usein miettinyt, keitähän nämä papit olivat. Toisekseen en ole enää ihan varma, oliko se nelijän vai kolomen papin pyykit...

Olisiko ensimmäinen papeista ollut Aukusti Hakkarainen, joka oli tullut Kuolajärven kirkkoherraksi Utsjoelta 1905. Hakkarainen kuoli 1921, ja hänet on ainoana kirkkoherrana haudattu Kuolajärvelle. Hannu Heinäsen laatimassa suurenmoisessa Sallan historiassa mainitaan savolaislähtöisestä Hakkaraisesta, että hän oli kansanomainen ja huumorintajuinen pappi. Ikänsä puolesta mummoni on hyvinkin ehtinyt nuorena tyttönä olla Hakkaraisella piikana.

Hakkaraisen jälkeen kirkkoherraksi tuli Uuno Hietalahti. Hietalahti kuului uusheränneisiin. Kun Hietalahti siirtyi Kuolajärveltä Tampereen hiippakuntaan 1928, Kuolajärven kirkkoherran virkaan ei saatu ketään kuuteen vuoteen. Hakijoita virkaan ei ollut. Virkaa hoiteli vt:nä torniolaissyntyinen Lauri Kivekäs, joka ei kuitenkaan jostain syystä halunnut asettua vakituisesti Kuolajärvelle. Erikoinen tyyppi :)

Keväällä 1934 virka oli taas kahteen otteeseen haettavana. Lopulta siihen pyrki Ranuan vt. kirkkoherra, vasta 26-vuotias Erkki Koivisto. Iiläisen sahanomistajan poika Koivisto valittiin virkaan, ja hän hoiti sitä vuoteen 1972 saakka.

Sen muistan mummon puheista, että hän kertoili Koivistosta aina kunnioittavasti. Kohteli kuulemma hyvin työväkeäkin, vaikka oli poliittisesti toista maata. Koivisto oli aktiivinen kirkonmies, joka pani seurakunnan asiat järjestykseen. Hän oli erittäin kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Koivisto toimi kansanedustajana 1945–1966.

Koivistosta on kirjoitettu paljon, ja Koivisto oli itsekin kynämiehiä. Hän teki muun muassa laajoja sukuselvityksiä. Hän on kirjoittanut myös muutaman sivun mittaisen tietokirjamaisen kuvauksen Sallan kunnasta. Asiatyylinen kuvaus muuttuu lyyriseksi muutamissa kuvateksteissä:

Sallasta tuli sotien jälkeen raivauspitäjien esikuva. Pelkäämättä iski Sallan mies kuokkansa maahan. Sodan aiheuttama maa-arpi parani siten vähitellen, Sallahan menetti toisen maailmansodan rauhassa suunnilleen puolet pinta-alastaan.

Sallalainen maisema on jonkinverran alakuloisuuden sävyttämä. Siinä on jotakin herkän harrasta. Tässä hymyilevät uuden rajan taakse jääneet Sallatunturit katselijalleen Onkamojärven takaa.

Koiviston tekstissä yhdistyvät luonto ja ihmisluonto. Sota on aiheuttanut maa-arven, ja maisemaa sävyttää alakuloisuus, kuin ihmistä. Toisaalta tämä alakuloisuuteenkin taipuvainen Sallan mies käy pelkäämättä kohti uusia taistoja. Kuokka tanassa, -tanat suupielistä putoillen.

Raivausaika on sekin suuri tarina. Suoranainen ihme. Sodan jälkeen syntyi uusi Salla. Tätä kuvaa toimittaja Erkki Hautala kirjassaan:

Sallan ihmettä rakensivat kaikki kynnelle kykenevät. Ukit ja mummot auttoivat minkä pystyivät. Vanhempiensa perässä juosta kirnittäneet lapset auttoivat pienimmissä askareissa. (...) Kirkkoherra, kansanedustaja Erkki Koivisto kiteytti eräässä puheessaan sallalaisten tahdon kolmeen sanaan: ”Salla Sallana säilytettäköön!”

Raivaustarinan jälkimaku on tosin melkoisen karu. Kysykää vaikka pakettipeltojemme pojilta...

LÄHTEET
Erkki Hautala: Kolmen rintaman veteraanit. Muistoja sodasta, jälleenrakentamisesta ja siirtoväen asuttamisesta. Sallan veteraanimatrikkeli. Sallan kunta, 2001.
Hannu Heinänen: Sallan historia. Sallan kunta ja seurakunta, 1993.
Erkki Koivisto: Salla. Koillismaan kirjapaino, 1976.

Karmeita tarinoita repussa mulla

Nyt reppu jupiset riimisi rupiset
tai katkon sinulta nyörit
Nyt korvaani karmeat juttusi supiset,
kotona turhaan jaloissa pyörit

Näin laulaa Martti Syrjä Eppu Normaali -orkesterin kappaleessa Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Kappale muljahti mieleeni, kun juttelin erään sallalaisen kanssa seudun tarinoista.

Jos korpi osaisi kertoa... Monenlaista selkkausta ja sattumusta on näillä kairoilla koettu. Osa kaukaisista tapahtumista on antanut paikalle nimen: mitä tapahtui vaikkapa Murhahaarassa?

Mutta on niitä tuoreempiakin tarinoita. Olipa kerrankin eräs savolaisisäntä päättänyt päättää maallisen taivalluksensa. Syyt olivat mitä olivat, mitäpä niistä. Ja mitäpä sitä moralisoimaan.

Mies laati tarkan suunnitelman, tutki kartat. Jätti kotiinsa viestejä, joiden mukaan asiat oli määrä hoitaa hänen mentyään. Naapurin isännälle oli piilottanut kaljakorin tiettyyn paikkaan, ja jättänyt siitäkin lapun, pitäähän ne lainat maksaa.

Otti suunnan kohti Sallaa. Ajoi määränpäähän, jätti auton parkkipaikalle. Sinnekin lappu, joka opastaisi sitten etsijää eteenpäin.

Kapusi korkeimmalle kohdalle. Nautti puoli pulloa paremmansorttista konjakkia. Makusteli maisemaa, kuunteli luonnon hengitystä, hengitti mukana, lopulta teki sen, mitä oli tullut tekemään. 

Jossain vaiheessa miestä tietysti alettiin etsiä. Oli etsijöitä, poliiseja ja rajamiehiä. Löytyi auto, löytyi sieltä viesti. Nuori rajamies arveli, että jos sellaiseen hommaan ryhtyy, kiipeää varmaan tuonne ylös. Sieltä löytyikin etsitty.

Ja löytyi puoliksi nautittu konjakkipullo. Pullon vieressä lappu: Ota kuataiset.

Tarina ei kerro, ottiko virkavalta savolaismiehen kehotuksen mukaiset kaatoryypyt. Mutta sen tarina kertoo, että mies oli valinnut hirmuiselle teolleen kauneimman mahdollisen paikan. Kaunisharjun.

Metsä katselee monin silmin, kuuntelee monin korvin. Kuva: Vesa Heikkinen.

Juhannusaatonaatto Sallatunturilla

Kapusimme tänään isommalle Sallatunturille, siis sille, jossa ei ole laskettelurinteitä. Tämä pohjoisempi Sallatunturi tunnettiin ennen myös Isona Pyhätunturina.

Hyvin luonnistui kapuaminen seitsenvuotiaaltakin, vaikka reitti on aika haastava, erityisesti siksi, että polku on puunjuurineen ja kivenmulikoineen hyvin epätasainen. Onneksi matkalla on useita pikataipaleita eli pitkoksia ja rappusia.

Mitäpä tästä nyt sanoisi. Hieno retki, hieno päivä, hienonhieno tunturi.

Räpsin reissulta muutamia kuvia. Eivät ne tosin todellisuutta kuvaa, kyllä tunturi on luonnossa paljon paljon vaikuttavampi kuin räpöstyksissäni.

Mutta ehkä kuvistani saa vihiä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Tässä luonnossa.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Oikein hyvää juhannusta kaikille!

Katsoin taakseni ja näin Sallan kirkon. Ylöspäin senkin torni osoittaa.

Katsoin alas. Metsää, suota, metsää, suota, vaaroja, tuntureita, taivaanrantaa.

Kaakosta nousi sade ja sen jälkeen sateenkaari.

Mahtavat rappuset kohti näköalatornia. Yhä ylös yrittää...

Rappuset, rakkaa, pilviä.

Taas alhaalla. Puron pohja hehkui kultaa. Sateenkaaren pää?

Mosquitoes – sääskiä

I gave a short presentation on mosquitoes in the Nature Tourism Seminar. Here’s more or less what I said, first in English and then in Finnish.

Pidin pienen esitelmän sääskistä luontoturismiseminaarissa. Tässä englanniksi ja suomeksi suurin piirtein se, mitä sanoin.

Hi!

I am Vesa Heikkinen and I am working with the Eco-Salla project as a story maker, tarinallistaja, as we say it in Finnish. I am collecting and writing stories concerning the history of Salla, the nature of Salla and the language, Salla dialect, Sallan murre, and people of Salla.

One of the major stories of Lapland and of Salla is that of mosquitoes.

Hei!

Olen Vesa Heikkinen ja työskentelen Eco-Salla-projektissa tarinallistajana. Kerään ja kirjoitan tarinoita, jotka käsittelevät Sallan historiaa, luontoa ja kieltä, Sallan murretta, sekä sallalaisia ihmisiä.

Yksi Lapin ja Sallan merkittävistä tarinoista on sääsket.

Many of us have strong feelings about mosquitoes. We love them, of course.

In the frenzy of love we easily forget the facts. Here I have five scientific facts about our dear little friends.

Fact 1: Mosquitoes were here before us. Even dinosaurs loved them. Mosquitoes are known from as far back as the Triassic Period – 400 million years ago. There are almost 3,000 mosquito species worldwide.

Fact 2: Mosquitoes make life here possible. They provide ecological community services, as we scientists put it. They pollinate plants, for example cloudberries; they serve as food sources for a variety of organisms. No mosquitoes, no migratory birds. No migratory birds, no nothing!

Fact 3: Mosquitoes make love, not war. According to Scandinavia’s and Finland’s biggest newspaper, Helsingin Sanomat, mosquitoes have enormous genitals. At the same time we have to admit that the sex life of mosquitoes is still a big mystery to us.

Fact 4: Mosquitoes are music to our ears. They buzz in such a relaxing way. What would summer be without this beautiful voice? This ininä, as we onomatopoetically call it in Finnish.

Fact 5: Mosquitoes will be here after us. Respect!

Monilla meistä on vahvoja tunteita sääskiä kohtaan. Me rakastamme niitä, kuinkas muutenkaan.

Rakkauden huumassa käy helposti niin, että tosiasiat unohtuvat. Esittelen tässä viisi rakkaita pikkuystäviämme koskevaa tieteellistä tosiasiaa.

Tosiasia 1: Sääsket olivat täällä ennen meitä. Dinosauruksetkin rakastivat niitä. Sääskiä tiedetään olleen jo 400 miljoonaa vuotta sitten, triaskaudella. Maailmalla tunnetaan melkein 3 000 sääskilajia.

Tosiasia 2: Sääsket mahdollistavan elämän näillä raukoilla rajoilla. Ne tuottavat ”ekoyhteisöpalveluja”, kuten me tiedemiehet asian ilmaisemme. Ne pölyttävät kasveja, esimerkiksi hilloja; ne kelpaavat ravinnoksi useille elollisille olennoille. Ei sääskiä, ei muuttolintuja. Ei muuttolintuja, ei mitään!

Tosiasia 3: Sääsket tekevät rakkautta, eivät sotaa. Helsingin Sanomien mukaan sääskillä on valtavat sukupuolielimet. Samalla kun tunnustamme tämän tosiasian, on myönnettävä, että sääskien sukupuolielämä on edelleen meille suuri arvoitus.

Tosiasia 4: Sääsket ovat musiikkia korvillemme. Niiden ääni rentouttaa. Mitä olisikaan kesä ilman tätä kaunista ääntä. Tätä ininää, hieno onomatopoeettinen sana muuten.

Tosiasia 5: Sääsket ovat täällä vielä sittenkin, kun meitä ei enää ole. Rispektii!

And then some linguistics.  In Finnish we have this proverb ”rakkaalla lapsella on monta nimeä”. A dear child has many names.

The Finnish word itikka comes from the word itu, meaning ’alkio’, almost ’alku’, the beginning.

Sitten vähän kielitiedettä. Suomessa on sanonta
”rakkaalla lapsella on monta nimeä”. Sääskillä näitä nimiä totisesti on.

Suomen sana itikka juontuu sanasta itu, joka merkitsee alkiota. Se on melkein sama asia kuin alku.

So, we have lots of mosquitoes here in Salla too. And they all warmly welcome you here. Just like this one, Mr Mosquito, created by visual artist Blythe Smith (see the links below).

No niin, meillä täällä Sallassa on paljon sääskiä. Ne kaikki toivottavat vieraat lämpimästi tervetulleiksi. Niin tämäkin Mr Mosquito, jonka kuvataitelija Blythe Smith on luonut (ks. linkit alla).

Thank you for your time! Have a nice mosquito summer.

Kiitos ajastanne! Hyvää sääskikesää kaikille! 

Video: Blythe Smith

Linkit videoon:

Mr Mosquito on YOUTUBE

Mr Mosquito on VIMEO