Sallatunturilta kulkee polku kohti länttä. Kalliojärven
ja Salmijoen kävijä kohtaa reitillä hienoja harjuja, kallioisia lampia ja
mahtavan kurun sekä joen vesiputouksineen. Myös aarnimetsän jylhyyttä,
ikiaikaisia petäjiä, jotka eivät ole suostuneet kaatumaan ajan myrskyissä.
Millaisia tarinoita ne kertoisivatkaan, jos osaisivat ihmisten kieltä…
Kaatuminen?
Myrskyt?
Juuri näillä
kenturoilla nähtiin kaatumiseen ja myrskyyn liittyvä kiinnostava operaatio taannoin.
Kyse ei ole sotamuisteloista, vaikka voisi olla, kun Sallassa liikutaan. Kyse
on urheilusankaruudesta.
Puhumme nyt suurjuoksija Lasse Virénistä, joka on
näistä kairoista etsinyt rauhaa ja keskittymistä, ladannut akkujaan niin
urheilu- kuin politiikkakoitoksia varten. Moni sallalaislapsi pyöritteli
silmiään 1970-luvun loppupuolella, kun Lasse Päivi-vaimoineen liikkui kylillä
ja kävi vierailemassa kouluissakin. Tavallista enemmän näkyi silloin pieniä ja
isompiakin juoksijoita urheilukentällä ja kyläteillä. Milloin mistäkin leikkipaikalta kuului asiantuntevaa selostusta: ”Ja sieltä tulee Vireeni, oijoijoi... nyt hän kaatuu, mutta hän nousee, hän kiristää vauhtia, hän ohittaa kaikki. Olympiavoitto! Maailmanennätys! Pasila, Porilaisten marssi!”
Vuonna
1977, Münchenin ja Montrealin voitokkaiden olympialaisten jälkeen, saatiin
päätökseen Operaatio Poronmaito. Operaatiossa oli mukana Lassen seuran eli
Myrskylän Myrskyn väkeä. Tuolloin siis valmistui näille kulmille koko kansan
Lassen kelomökki! Lasse oli
tosiaankin Münchenissä kaatunut kympillä ja silti voittanut kisan maailmanennätysajalla.
Sekä siellä että Montrealissa hänen kaulaansa ripustettiin kaksi kultamitalia,
ja Lassen ylivoimaa ihmeteltiin ympäri maailmaa. Olikohan syynä Lassen nauttima poronmaito? Vai mitä käärmekeittoa mies oikein on syönyt, kun kirmaa kuin rykimähirvas...
Varmaa
on, että Virén on ollut Sallan erämaassakin omalla kentällään. Kirjailija Veikko Huovinen
onkin yhdistänyt Virénin poliisinammatin ja vahvan luontosuhteen riemukkaassa
tarinassaan Riistapoliisi (Rasvamaksa, WSOY, 1973). Siinä
”Vireeni” jahtaa kahta selkosen salametsästäjää, Sakari Puttemansia ja Anselmi
Norpothia:
Kilometri toisensa jälkeen jäi jälkeen, meni peninkulma, meni toinen. Ilman väsymyksen häivääkään salametsästäjät nousivat vuorten laelle, laskeutuivat laaksoihin, loikkivat yli purojen ja harppoivat poikki rämeiden. Mutta yhtä vääjäämättömästi tuli perässä riistapoliisi. (...) Kun neljä peninkulmaa oli täynnä, antautuivat salametsästäjät. Vireeni luovutti heidät maantiellä sattumalta liikkuneelle varatuomari Knut Askille, joka kiitti Vireeniä Liikkuvan Poliisin puolesta muutamin lämpimin sanoin.
Erämaa
ei katso, kuka on tehnyt sankaritekoja urheilukentillä, kuka työelämässä, kuka
sotatantereilla. Kuka missäkin. Täällä keskellä ei mitään jokainen kulkija voi rauhassa etsiä omaa sankaruuttaan, miettiä omia kaatumisiaan ja nousemisiaan. Omia voittojaan ja tappioitaan.
Eikä sitä kannata tehdä liian vakavasti. Kun istuu jääkauden aikaisen jäätikköjoen synnyttämän kurun pohjalla ja tuijottaa veden leikkiä kallioiden välissä, saattaa oivaltaa elämästään aivan uusia asioita. Esimerkiksi sen, että monet ongelmat ja vaikeatkin haavat hoitaa aika. Luonto vie lopulta voiton kaikesta. Uusi jääkausikin tulossa ;)
Ei ihmisen kannata yrittää luonnon voimaa ylittää. Kuten sallalainen sankari sanoo: Ei kannate. Ellei satu olemaan Vireeni.
*
Tämä taitaa olla 48. Salla-blogini tänä kesänä. Kaksi vielä ja sitten lasku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Voit vapaasti kommentoida blogimerkintää. Kommentit eivät tule näkyviin heti; bloggaajan pitää ensin hyväksyä ne. Voit lähettää myös muita kuin juuri tähän blogiin liittyviä huomioita Salla-aiheesta blogin kirjoittajalle. Kiitos!