ERAKON POLULLA

Kaikissa meissä se asuu, ihmisluonnossa: erakko. Perustarve päästä eroon jokapäiväisestä, arjen huolista ja murheista. Pois kalvavasta kiireestä ja hälinästä. Mielellään luonnon helmaan, erämaan rauhaan. Keskelle ei mitään.

Harva meistä kuitenkaan erakoksi ryhtyy. Useimmille riittävät pienet irtiotot, irrottautumiset. On toki heitäkin, joille eivät riitä ja jotka ryhtyvät.

Erakkous on kiehtovaa. Eroon pyrkimisessä on jotakin pohjattoman arvoituksellista. Me, jotka emme itse ryhdy erakoiksi, leikittelemme mielellämme ajatuksella.

***

Miksi näitä mietin? Kauniinharjun laavulla nuotiokaveriksi lehahtaa jostain kuukkeli. Alkaa kertoa tarinaa, tarinoita. Juttuun yhtyy kirjosieppo, tinkaavatkin.

       ”Ei niin ollut...”

     ”Kyllä se niin oli, että...”

***

Kukaan ei oikein tiedä, mistä mies Sallaan ilmestyi. Tuskin kuitenkaan Muupallolta kuten Koikkalainen kaukaa Arto Paasilinnan samannimisessä romaanissa (WSOY, 1987). Koikkalaisen alus laskeutui eräänä helmikuun viimaisena iltana Naruskan korpeen, Kerekkäsuon ja Ylirovanvaaran karmeaan kuruun...

Meidän koikkaleisemme puolestaan asettui ensin Onkamojärven maastoon, mutta sai kai sieltä hatkat. Löysi sitten tämän Kaunisharjun, oli sillä ainakin silmää maisemille.

Tuossa asusteli teltassaan talvenkin yli. Kynttilöitä poltteli.

Poliisit kävivät joskus katsomassa, miten miekkonen siellä keskellä ei mitään ja ilman mitään varusteita pärjäilee. ”Pyydän teitä poistumaan telttailualueeltani”, kuului ääni teltasta. Suomea siis osasi kyllä.

Oli se erikoisempi kulkija. Käveli tuossa maantiellä, ja kun auto tuli vastaan, kääntyi ikään kuin olisi menossa toiseen suuntaan. Talvella astui aina samaan jälkeen, kun oli kömmätilleen menossa. Oli sillä kyllä suksetkin, tuolla taitavat olla vieläkin Poropuistossa odottamassa hiihtäjäänsä.

Kerran viikossa kävi koikkalaisemme Revontulessa saunomassa. Kirkolla istui aina linja-autoaseman baarissa. Tässä on nyt monenlaista todistajalausuntoa siitä, istuiko myös Shellin baarissa ja mitä baarissa tai baareissa teki.

Sanovat, että kuunteli tarkkaan, mitä ympärillä puhuttiin. Ikään kuin olisi kerännyt tietoa. Mikä lie ulkovaltojen vakooja… Yksi väittää varmana asiana, että miehemme osti aina yhden pullon keltaista Jaffaa. Toinen sanoo, että kaksi pulloa. Kolmas sanoo, että punaista. Neljäs taas, että ei koskaan korkannut pulloa tai pulloja. Istui vain pullo tai pullot ja tyhjä lasi edessään.

Jotenkin visto. Vaikka ei se kenellekään mitään pahaa.

Kerran kaksi poliisia tuli toimittamaan jotain satunnaista virka-asiaa mainittuun linja-autoaseman baariin. Olivat tietysti virkapuvuissaan. Siellä taas istui erakkommekin. Säikähti niin, että puristi limsapullon nyrkissään säpäleiksi.

Kummallinen mies. Oli virkavallalla toki tieto hänen nimestään ja taustastaan, Keski-Suomen miehiä. Lumimiehen korkonimen sallalaiset koikkalaiselle antoivat. Pääsi olemuksellaan ainakin yhteen runokirjaan ja yhteen tarinakokoelmaan. Taisipa Hymykin olla tästä aiheesta skandaalia jahtaamassa joskus. Mitenkähän siinä jahdissa kävi? Ja miten kävi miehellemme, sitä tarina ei kerro.

***

Kuukkeli ja kirjosieppo ovat juttunsa jutelleet. Lopettavat lovastamisen. Katoavat kumpikin omille teilleen, hetteen silmän ohi naavapartaiseen kuusikkoon.

Hetkeksi heidän tarinansa vei kuuntelijan pois tästä maailmasta. Toiseen ulottuvuuteen.

***

Nämä tällaiset tarinat panevat miettimään, mikä se ihminen oikein on oman luontonsa ja tämän luontoluonnon edessä ja keskellä. Täällä Sallan saloilla näihin ajatuksiin pääsee hetkessä sisään. Kun tieltä astelee harjulle, ylös tai alas, on jo erämaassa, erakon maassa.

Erillään. Irti. Kaiken lähellä. Keskellä ei mitään.

Kummallista vetovoimaa ja suorastaan taianomaisuutta näillä nimensä, Kauniinharjun, arvoisilla maisemilla on. Kerran eräs Savon mies tuli tuonne korkeimmalle paikalle tekemään lopullisen ratkaisunsa, halusi erakoitua lopullisesti, kirjaimellisesti eroon kaikesta, myös henkirievustaan; kaiken oli suunnitellut ja valmistellut huolellisesti.

Löytäjille jätti ihanan maiseman ja puoli pullollista paremman sorttista konjakkia. Sekä savolaisen viestin: ”Ota kuataiset.”

***

Johdatusta? Onko sitä. Varjelusta? Kyllä on!

Tätä mieltä olivat ne Lappeenrannan rippikoululeiriläiset, joiden linja-auto eräänä kimaltavana kevätaamuna ajautui Kauniissaharjussa syvään rotkoon. Suoltijoen pirtiltä olivat leiriltään palailemassa varhaisena aamuna, kuski ehkä nukahti rattiin.

Iso auto rymisteli puiden latvojen ohjaamana jyrkkää rinnettä alas. Alas asti.

Tarina kertoo, että ensimmäisenä paikalle saapunut ohikulkija kuuli rotkon pohjalta iloista veisuuta. ”Jokin suojelija heillä siellä oli.” Kuukkelin nähtiin istuvan auton katolla kultaisessa valokeilassa.