KIRKOLLE

Kun sallalainen lähtee kirkkoreissulle, hän ei välttämättä menee kirkkoon, vaikka toki Sallan kuulu kotakirkko kannattaa käydä katsastamassa. Kun sallalainen menee kirkolle, hän menee kirkon liepeille, kirkonkylään eli kunnan keskustaajamaan. Siellä on alkot ja apteekit, siellä on koulut ja kaupat, siellä on postit ja palvelut.

Tieteellinen tosiasia on, että Sallatunturin ja kirkonkylän välillä on matkaa. Mutta onko matka pitkä vai lyhyt? Siinäpä pulma. Mitähän matkailija siitä tuumaa? Matkailijahan tuumaa, että siinäpä mainio patikkareitti!

Sallatunturilta hurauttaa kirkolle nopsaan autolla tai polkupyörällä tai vaikka rullasuksilla loihakkaa asfalttitietä pitkin. Yksi hyvä vaihtoehto on pistää nokialaista nokialaisen eteen, kuten Sallassa sanotaan. Siis apostolinkyyti. Kävely. Ikiaikaisia polkuja polkien. (Huom! Jos polkuun painuva nokialainen tai muu menokenkä sattuu olemaan numeroa 45 tai isompi, on mainittu jalkine luokiteltava hiihtimeksi ja kävelyä tulee kutsuttaman sallalaisittain hiihtämiseksi.)

Sallatunturilta pääsee Sallan kirkonkylään metsäisiä kankaita ja Ruuhijoen vartta juonnattelevaa reittiä pitkin. Reitissä on sekin hyvä puoli, että sitä pitkin voi kulkea myös äinpäin. Siis kirkolta takaisin tunturiin.

Jos ei ostosten kanssa jaksa kävellä takaisin, voi napata taksin. Siinä samalla kuulee sompailijalta kulmakunnan kuumimmat uutiset ja villeimmät menovinkit. Ehkäpä tammakoiden ottipaikatkin, kun osaa utvata. Tai voi hypätä linjuriin, sikäli mikäli omat ja bussin aikataulut rimmaavat. Metropolieläjän kannattaa huomioida, että sallainen dösä ei kulje ihan neljän minuutin vuorovälein.

Matkaa tunturilta kirkolle on pauttiarallaa reilun poronkuseman verran edestakaisin, siis kymmenisen kilometriä suuntaansa. Tieteellisen tarkoissa tutkimuksissa on osoitettu, että keskimääräinen poro pissii viimeistään 7523:n metrin juoksun jälkeen. Havainto koskee ajoporoa, joka vetää perässään ahkiota ja ajajaa. Omaan tahtiinsa palkiva petteri saattaa selvitä kymmenenkin kilometriä ilman P-paikalla pyörähtämistä. Tuo kymmenen kilometriä taas on asioista yleensä perillä olevien tahojen mukaan peninkulma. Mahtaako olla tämä peni juuri sallalainen porokoira?

Kirkkoreissulla kävellessä ja poronpapanoita potkiskellessa mieleen muljahtelee monia muitakin kauniita asioita, kuten kataja. Tämä kansa on katajaista, sanotaan Sallan marssissa, jos en ihan väärin muista.

Sisua ja sitkeyttä näillä selkosilla selviämiseen on toden totta tarvittu. Kirveenkoskematon erämaa on ollut entisaikaan, no, haastava. Elossapysyminen on vaatinut, no, mukautumiskykyä. Ilman sinnikkyttä, raivaajahenkeä ja voimakasta yrittämistä täällä ei ole koskaan pärjätty. Luonto on pitänyt voittaa luonteenlujuudella, ihmisluonnon voimin. Ja kun on huomattu, että luontoa ei voi voittaa, on osattu asettua osaksi sitä.

Sallatuntureiden kaarta on kuvattu alakuloiseksi. Sallalainen on nähnyt sen sopeutumisena, sulautumisena. Erämaan hiljaisena hymynä asujalleen, polun polkijalle.

Kun muinainen sallalaismuori lähti hakemaan viljasäkkiä toiselta puolelta kuntaa, jonne kaukaisten maiden laiva sen oli rahdannut, hän nimesi käyttämänsä polun Elämäntieksi. Se, mikä maastossa nyt saattaa näyttää satunnaiselta, mihinkään johtamattomalta poronpolulta, voikin olla entisaikainen valtaväylä.

Näillä kirkkoreissuilla ei saa koskaan olla niin kiire, ettei ehdi kannonnokkaan istahtaa. Meillä on hyvä luojantien keskellä olla, muistelee muori, katsahtaa tunturin suuntaan ja sanoo: Mitään en pyyvä. Tee tahtos mukaan.

Muori muistelee, siis kertoo. Annapa kun muistelen... Kun näitä erämaan kirkkopolkuja käy, kuulee manalle menneiden, poroina nulkkaavien, kertomukset yhä, jos osaa asettua kuuntelemaan.

Matka ei ole lyhyt eikä pitkä. Matka on sopiva. Ehkäpä olet tästä jo perillä.