SE OLI UFO

Olen tänään kuullut kaksi tarinaa ufoista. Kertojat ovat tavallisen täysijärkisiä sallalaisia, suhteellisen tolokuissaan. Kertomuksia on siis syytä pitää tosina. Kertojat ovat omakohtaisesti kokeneet nämä asiat, ja tunnistamattomista lentävistä esineistä (siis ufoista) varmasti on kyse. Kokonaan toinen asia on, mitä nämä esineet ovat olleet ja mistä ovat koettaviksi lentäneet.

Aloitin koulunkäynnin 1970 ja muista noilta ajoilta, että Sallassa puhuttiin paljon ufoista. Monilla oli selittämättömiä havaintoja, ja muistaakseni joitakin havainnoista käsiteltiin sanomalehdissäkin. Taisi olla niinkin, että koko Suomi oli jonkinlaisen ufokuumeen kourissa. Epäilijät puolestaan arvelivat, että ufohavainnoissa on kyse säähavaintopalloista, auringon heijastuksista, hyönteis- tai lintuparvista, planeetoista, tähdistä, satelliiteista, pallosalamoista, lentokoneista...

Kaikki eivät ole kokemuksistaan kylillä huudelleet. Jos kerrot nähneesi ufon, sinulta saatetaan ensin kysyä, mitä olet juonut, oletko syönyt sieniä ja onko lääkitys kohillaan...

Totta kuitenkin ja varmasti on, että ihmisillä on havaintoja tunnistamattomista lentävistä esineistä. Ja havainnot johtavat usein tarinoihin.

Näitä tarinoita on varmasti kuullut ja lukenut myös kirjailija Arto Paasilinna, joka teoksessaan Koikkalainen kaukaa (WSOY, 1987) lennättää ufon Naruskan kylän liepeille ja panee sen laskeutumaan Kerekkäsuon ja Ylirovanvaaran väliseen karmeaan Huimakuruun:

Avaruusalus oli kooltaan noin viisitoista metriä korkea, sen yläosa kohosi melkein yhtä ylös kuin sitä ympäröivä sakea kuusikkometsä. Aluksen halkaisija oli likelle kymmenen metriä joten se näytti perin massiiviselta, ehkä hiukan kömpelöltäkin. Aluksen keula oli tylppä, se muistutti ensimmäisen maailmansodan aikaisen järjeän tykin, Paksun Bertan, ammusta. Runko oli lieriömäinen; kyljissä oli muutamia pieniä pyöreitä ikkunaluukkuja. (...) Alus seistä jökötti pystyssä tukevasti paikoillaan pakkashöyryisen pontikkapuron rannalla. (...) Muutamasta ikkunasta pilkotti valjua sinistä sähkövaloa hämärään talviaamuun.

Naruska, hm... Suomen kylmin paikka, sanotaan mitä sanotaan. Kierouvella ja vääryyvellä tämä itseoikeutetusti Naruskalle kuuluva titteli on viety Kittilän suuntaan. Kysykää vaikka sallalaisilta.
Sattuupa olemaan ensimmäinen tänään kuulemistani ufotarinoista juuri Naruskan raitilta:

Oli pakkasilta, pimeä. Olin äidin kanssa lähtenyt naapurissa käymään. Potkurilla oltiin liikkeellä. Yhtäkkiä takaa ilmestyivät tielle valot. Tietenkin siirryimme kohteliaasti tien sivuun, kuten näillä palkisilla tapana on, jotta auto pääsee turvallisesti ohi.

Mutta mitä kummaa? Kun käännymme katsomaan taaksemme, valo on kadonnut ja entinen pakkaspimeys vallitsee tiellä. Ei sieltä mitään autoa koskaan ollutkaan tulossa. Mutta mikä vekotin kävi hetken valaisemassa kulkuamme? Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Ufo se varmasti oli. Tuntematon lentävä esine.

Toinenkin tarina on pohjoissallaisten kertoma ja sattui vähän Sallan pohjoisimman kulman yläpuolella, siellä, missä sallalaisillekin hyvin tuttu ja maankuulu Nuorttijoki virtaa yli valtakunnanrajan:

Taisi olla 70-luvun alkua. Oltiin Lassin kanssa rajavyöhykkeen pinnassa kalastamassa, siinä Saukkosuvannolla. Oli pyhänaikaa, kesä kallistumassa syyspuolelle. Oli aivan kirkas päivä, taivas hohti sinisenä.

Yhtäkkiä eteemme taivaalle ilmestyi kuin leija. Aivan valakia se oli, kolomion muotoinen. Mitään ääntä siitä ei kuulunu. Siinä se leijui joen päällä ja tuli vähän meijän yli ja jäi paikoilleen.

Lassilla oli siinä reppu maassa kymmenen metrin päässä ja repun päällä kamera. Aina sillä oli se kamera mukana, jos sattuis vaikka karhun näkemään tai vaikka karhun raapimia puita.

Ei Lassi ehtiny repulleen. Se oli siinä vähän aikaa ja lähti sitten lipumaan takasin, vähän niin kuin itään päin.

Kyllä se oli monta sataa metriä korkialla ja aika iso se oli, kun näky niin hyvin. Monta metriä pitkä. Isompi kuin pöytäliina.

Ei oltu kumpikaan siihen asti uskottu ufoihin, vaikka palijon niistä oli puhuttu. Lassi alako sillon uskomaan.

Ei se voinu olla mikään venäläisten laite, en usko. Miten semmosta olisi kukaan ihminen ohojannutkaan.

Ei me siitä käyty raportomassa rajamiehille eikä kenellekään. Olisivat sanoneet, että oletteko tulleet hulluiksi.

Paljon selittämätöntä on nähty, kuultu ja koettu näillä kairoilla. Ufojen lisäksi monenlaista taikuutta, kummituksia, järjellä vaikeasti käsitettävissä olevia tapauksia.

Paljon on kansalla ollut uskomuksia ja korkeimpiin (luonnon)voimiin turvaavia menoja, tapoja ja tekoja. Monet niistä saattavat nyt tuntua suorastaan magialta. Millaisista yliluonnollisista luonnonvoimista tarinamme kertovatkaan. Palaan näihin selittämättömiin seikkoihin vielä tässä blogissani. Jatketaan muistelemista!

Tällaiseksi kuvittelin ufot pienenä poikana. Piirroksia muistivihkostani vuodelta 1975.