KARHUN KIERROKSET

Vitriinikarhu pentuineen. Kuva saamelaismuseo Siidasta.

Otso. Kontio. Kouvo. Korven kuningas. Kultaherra. Mesikämmen. Metsän majesteetti. Ja niin edelleen.

Rakkaalla lapsella monta nimeä, sanotaan. Monta nimeä ja nimitystä on myös sellaisella, jonka ”oikeaa” nimeä emme halua tai uskalla lausua.

Karhu. Tämä värisyttävä sana tunnetaan suomen lisäksi monissa lähisukukielissä, virossakin on karu. Sana on samaa sukua kuin laatusana karhea. Onkohan karhu saanut nimensä karhean karvansa mukaan?

Oikeastaan tämä karhukin on ehkä kiertoilmaus. Vanhempi suomalainen sana taitaa olla ohto (jonka yksi muoto on tuo otso).

Karhun nimeä ei siis näillä main turhaan mainita. Sen sijaan juttuja Siitä kerrotaan sitäkin enemmän. Vastikään kuulin erään muisteluksen, se menee hataran muistini mukaan jotenkin näin:

Oltiin palailemassa sitä polkua pitkin Värriön tutkimusasemalta. Pidettiin siinä taukoa. Lähistöltä kuului sellainen vislaus vai mikä se on, että ei ennen ole kuultu. Mitään toisillemme sanomatta laitoimme reput pykälään ja taaksemme katselematta nylkkäsimme loppumatkan Ainijärven parkkipaikalle.

Karhuhavainto panee raavaallekin miehelle liikettä niveliin. Olen itsekin vuosikymmenet ramunnut Tuohikylän kankaita, vaaroja, soita ja ryteikköjä sekä Naruskan ja Tuntsan jokivarsia, mutta koskaan ei ole karhu silmiini sattunut. Pari kertaa on ollut lähellä, hajun ja äänen päässä. Eipä ole kyllä ollut isompaa halua kohdatakaan tätä majesteettia... Velipojalle sattui takavuosina yllättävä naamakkaiskohtaaminen Aatsinkijoella jossain Tuohiojan suun alapuolella.

Oli kahlaillut siinä veteen ja perhosteli virrassa. Vastarannalla parinkymmenen metrin päässä nousi jaloilleen metsän kuningas ja päästi viheltävän äänen. Velipoika on monesti muistellut, miten vapa putosi siinä käsistä ja hän juosta kipaisi läheiselle kämpälle turvaan. Siinä taisi tulla maailmanennätys niin sadan, kahdensadan kuin neljänsadan metrinkin matkalla. Ja pituushypyssä: ison viemärinkin veli oli ylittänyt yhdellä loikalla pakomatkallaan. Varmaan karhukin säikähti samalla tavalla ja poistui paikalta vähintäänkin yhtä vikkelästi. Päinvastaiseen suuntaan.

Karhu on juuri tällä tavalla monen monen sallalaisen tuttu. Joko itse kasvokkain kohdattuna tai tarinassa kuultuna ja kerrottuna. Monissa kyläkirjoissa ja muissa historioissakin karhuista ja karhunkaatajista kerrotaan. Esimerkiksi Eeva-Liisa Vuonnalan kokoamassa Kuolajärven kylä – pakkoluovutettu -kirjassa on useitakin karhutarinoita. Tässä näytteitä kirjasta:

Kuolajärven kylässä metsästettiin kaikenlaista metsän riistaa. (...) Suurriistan, karhun ja hirvenpyyntiin olivat innostuneet muutamat Kuolajärven miehet. Etunenässä kairoja kulki Anttilan Fredrik ”Reeti”, ”Karhu-Anttila”, joka kaatoi useampia metsän kuninkaita, hirviä, karhuja, ahmoja ja susia. Karhuja tässä itäisessä rajapitäjässä oli ja osa kulkeutui Venäjän puolelta verottaen lammas- ja porokarjaa.

Lauri Mikkola muistelee naapurinsa Fredrik ”Reeti” Anttilan karhunkierroksen myyntiä ja itse karhunkaatoa ja filmausta kolmekymmen luvun Kuolajärvellä:

Niinpä Anttila oli jo kevättalvella myynyt tämän karhunkierroksen Helsingin herroille. Helsingistä tulikin sitten keväthankien aikaan se arvovaltainen herraporukka. Mukana oli edustajia Suomi-Filmistä, oli lehtimiehiä ja kuvaajia. (...)

Kun alkuvalmistelut oli suoritettu, ampujat, valokuvaajat ja muut seurueen jäsenet olivat löytäneet paikkansa. Kun filmikoneen nauha saatiin paikoilleen ja kamera käynnistettyä, lähti Anttila astelemaan kohti pesää kädessään pitkä saikarakeppi. Hän huuteli karhulle: - Nyt on aika nousta ylös, olethan nukkunut koko pitkän talven. Tulehan näyttämään, sinä metsän kuningas, itseäsi näille herroille. Nämä ovat tulleet sinua katsomaan aina Helsingistä saakka!

Ei karhu tähän herännyt. Anttila joutui sohimaan kepillä pesää. Kuinkas siten kävikään!

Silloin karhu säntäsi perään ja oli jo tavoittamassa häiritsijänsä siinä noin kolmenkymmenen metrin matkalla. Anttila huusi silloin valtavalla äänellä: - Ampukaa, ampukaa perkele! Ja silloin pyssymiehet saivat karhuun osuman.

Tarinan loppu oli se, että karhun kaksi pentua päätyivät Korkeasaaren eläintarhaan. Kotiliesi-lehdessä oli 1940-luvulla valokuva Anttilasta, joka istuu kuolleen karhun selässä. Suu messingillä. Mutta missähän on tuo filminpätkä...

Monenlaista karhun kierrosta Sallan selkosilla on nähty. Kuuluista karhunkaatajista kerrotaan kunnioittavasti: Ikä-Alpi Värriön suunnalla, Maukosen Toivo Naruskan kairoissa, edellä mainittu Karhu-Anttila, monet muut. Savossa syntyneen ja sittemmin Kemijärvelle asettuneen, mustaruutimiehenä tunnetun Toivo Maukosen karhutarinoita on myös Pentti H. Tikkasen kirjassa Karhunkaatajia ja erämiehiä. Yksi tarinoista koskee kontioiden kontiota, karhujen kuningasta, joka lopulta päätyi Toivon saaliiksi. Kookas oli kontio:

Maukosen suurin karhu oli tosi iso. Sen taljan pituus oli kuonosta peräaukkoon kaksi metriä kahdeksankymmentäviisi senttiä ja kapeimmalta kohti siinä oli leveyttä metri neljäkymmentäseitsemän senttiä. Lihoja ei punnittu, mutta arviolta siinä oli pitkälti yli kaksisataa kiloa. Maukosella on sen kallo, ja sekin on suurin näkemäni, tosi mahtava metsästysmuisto.

Karhuja on Sallassa sekä kunnioitettu että pölätty, sekä vältelty että metsästetty, pelätään, kunnoitetaan, vältellään ja metsästetään yhä. Erityisen voimallisesti karhu on täällä läsnä puheissa. Kun hillat vähitellen jängillä ja korvilla kypsyvät, karhujutut lehdissä lisääntyvät ja kyläteillä kiihtyvät. Erityisesti hyvien hillajänkien liepeillä karhuja tavataan asialle asti.

Karhut ovat kaikesta päätellen meille sallalaisille hyvin rakkaita erämaan eläjiä. Meillä on kuulu Karhutunturi, meillä on maineikas urheiluseura Sallan Karhut. Meillä on kunnantalo Otsola, tosin ainakin osin entisen kunnanjohtajan Otso Istalan mukaan nimetty. Meillä on iso karhu naapurissa, milloin Neuvostoliiton, milloin Venäjän nimisenä. On meillä vissiin tehty karhunpalveluksiakin.

Niin, ja meillä on maailmankuulu matkailukohde Karhunkierros Oulangassa. Kyllä, se on myös meillä, ei yksin kuusamolaisilla eikä erityisesti kuusamolaisilla. Muistetaan se.

LÄHTEET
* Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2007.
* Karhuseura. http://www.karhuseura.net/antroponallet.php. Haettu 9.7.2015.
* Luontoon.fi. http://www.luontoon.fi/sallatunturi/luonto/karhujakotka. Haettu 9.7.2015.
* Seija Ruponen: Mesikämmenen matkassa metisiltä mättäiltä Otavaisen olkapäille. http://www.karhuseura.net/progradu/pro_etusivu.php. Haettu 9.7.2015.
* Pentti H. Tikkanen: Karhunkaatajia ja erämiehiä. Karisto,1993.
* Eeva-Liisa Vuonnala: Kuolajärven kylä – pakkoluovutettu. 2008.

Karhu on rompsinut tien yli Tuohiaavan perukoilla.