keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

SUURET SAVOTAT

Ruostunut moottorisahan teräketju Suoltijoen pirtin kenturalla.
Kirjailija Pentti Haanpää palveli talvisodassa jalkaväkirykmentti 40:n rivimiehenä, myös Sallan alueella. Haanpään teoksissa on paljon riipaisevia sotakuvauksia. Haanpää kertoo useita kiehtovia tarinoita tuntureista ja syrjäisistä erämaista sekä tukkikämpistä ja jätkämiehistä. Yhdenlaista sotaa sekin, paini pöllien kanssa.

Unohtumaton on muun muassa monitulkintainen kertomus kämppien taiteilijasta Pätsistä. Tämä naamataitelilija kierteli tukkikämpältä toiselle ja viihdytti työn raskaan raatajia naamaansa vääntelemällä. Jätkä antoi Pätsille eväistään ja välillä rahasenkin, ja Pätsi taiteili: Nyt seuraa naamaliikkeitä.

Kukahan oli tämän Pätsin esikuva? Liikkuikohan Kuolajärven tai Sallan savotoilla? Tapasiko Haanpää hänet vai kuuliko tarinoita? Kehittelikö hahmon itse? Tutkimattomia ovat tarinoiden tiet. Varmaa on vain, että Pätsi on tosi, Haanpään todeksi tekemä ihminen, verta ja lihaa ja naamaliikkeitä.

Monenlaista elämäntaiteilijaa on Sallankin savotoilla varmasti liikkunut. Jonkinlaisen käsityksen tästä saa tietysti haastattelemalla savotoijia heitäkin onneksemme on vielä keskuudessamme ja lukemalla savotoista tehtyjä tutkimuksia ja muita julkaisuja. Yksi kiinnostava aihetta käsittelevä tutkielma on Sanna Lehtosen Oulun yliopistossa tekemä gradu Kaikki mettäalan muutos siellä tuli koettua, että pokasahalla alko ja moottorisahaan päätty. Sallan Suoltijoen metsätyömiesten yhteisö vuodesta 1953 vuoteen 1973.

Lehtonen kuvaa tutkimuksensa keskeisiä tuloksia verkkoartikkelissaan tähän tapaan:
Kulkumiehiä liikkui Suoltijoen savotalla paljon varsinkin 1950-luvun puolivälin jälkeen. Suurin osa kulkumiehistä oli etelästä tulleita tilattomia poikamiehiä, mutta joukossa oli myös perheellisiä kulkumiehiä niin etelän kunnista kuin Lapistakin. Kulkumiesten arvoista tärkein oli vapaus; vapaus lähteä työmaalta, kun siltä tuntui. Lähdön syyksi riitti vain halu lähteä jonnekin tai se, että savotan työrytmi tai aikataulu ei vastannut kulkumiesten arvoja. Kulkumies tahtoi myös tehdä työnsä itsenäisesti ja yksin. Kaikenlainen työn seuraaminen ja neuvominen koettiin ahdistavana. Työtä piti saada tehdä oman aikataulun ja oman mielen mukaan. Vapauden arvoon liittyi, että sellaista työtä ei tehty, mistä ei pidetty. Esimerkiksi erään Suoltijoen savotalla työskennelleen kulkumiehen mielestä uitto oli vastenmielistä työtä, koska pomot olivat koko ajan valvomassa työtä eikä uitossa voinut valita omaa työaikataulua.
Kulkumiesten suhtautuminen rahaan oli reteetä. Koska kulkumiehillä ei ollut yleensä perhettä elätettävänään, pystyivät he käyttämään ansaitsemansa rahat miten halusivat. Raha oli tehty poltettavaksi, sitä ei ollut tarkoitus säästää, vaan siitä piti nauttia niin kauan kuin sitä oli. Rahaa poltettiin pääasiassa korttipeleissä.
Lehtosen kirjoituksen mukaan kulkujätkät arvostivat ennen kaikkea vapautta, tätähän Haanpääkin useissa teoksissaan kuvaa, tien vetovoimaa. Suuri osa Suoltijoenkin jätkistä oli kuitenkin paikallisia, sallalaisia. Millaisia olivat nämä Sallan savotoijat? Näin Lehtonen artikkelissaan: 
Yksi selvästi paikallisten hakkuumiesten ammatti-identiteettiä kuvaava piirre oli töillä kehuminen. Useat haastateltavat kertoivat miten paljon he olivat kaataneet tai parkanneet puita. Yleensä painotettiin sitä, ettei kukaan muu ollut tehnyt vastaavaa työmäärää. Tähän liittyivät myös pitkät työpäivät. Se että jaksoi viipyä metsässä pitempään kuin kukaan muu oli arvostettua. Työmäärällä kehumisen lisäksi paikallisten metsätyömiesten ammatti-identiteettiin kuului kilpailu. Tämä oli yleistä niin hakkuumiesten kuin ajomiestenkin keskuudessa. Hakkuumiesten kilpailuintoon on varmaankin vaikuttanut erilaiset metsätyömiehille järjestetyt kilpailut. Ajomiesten keskuudessa kilpailuun vaikuttivat taloudelliset tekijät, sillä ajomiehen piti tienata hankkimansa traktorin hinta savotassa. Kilpailua hevosmiesten ja traktorimiesten välillä ei näyttänyt olevan. Moottorisahojen yleistyessä pokasahalla vielä työskentelevät hakkuumiehet kilpailivat moottorisahalla työskennelleitä vastaan. Kilpailuinnon taustalla voidaan nähdä kummankin osapuolen tarve kokeilla, miten uusi työväline pärjää perinteisiin työvälineisiin nähden. Kun moottorisahat eivät olleet kovin kehittyneitä ja miehetkin vielä totuttelivat niihin, kävi usein niin, että pokasahalla työskennellyt mies vei voiton. Tämä aiheutti joidenkin poka- tai kaarisahalla työskennelleiden miesten kohdalla sen, että moottorisahan hankkiminen siirtyi heidän osaltaan myöhempään ajankohtaan.
Paljon ei ole jäljellä Suoltijoen ylätammesta.
Myös isäni oli niitä Suoltijoen nuoria paikallisia jätkämiehiä 1950-luvulla. Mielellään hän noista ajoista kertoilee, joo, ehkä kehuukin. Mutta aiheesta! Oliko se Alatalon Otto siellä kämpällä? kysäisen, koska tiedän, että tämä on kirjoittanut isästäni runon kirjaansa Loitsu ja laulu revontulien alta. Runoja (1975). Runossa isäni kiroilee niin maan perusteellisesti: Kämpän ilmassa leijui hien ja linjamentin tuoksu, jota Kauko Heikkinen sakensi kirosanoillaan.

Isää naurattaa: Oli, kirvasin tietenkin, kun joku oli vienyt minun paijan, ja se oli sitten Otun päällä. Isäni innostuu kertomaan erään toisen tapauksen (tässä muistinvaraisesti kirjoittamanani):
Kaikenlaista siellä sattu. Meillä oli Heikkis-Antin kanssa pyssyt mukana, jos lintuja näky, ammuttiin syötäväksi. Kerran tulin kämpälle ja aloin ottaa panosta pois piipusta. Oli pakkanen ja kinttaat kädessä ja jotenkin pyssy laukes. Luoti osu kusiputkan kattoon. Sieltä ryntäs viis äijää ulos säikähtäneinä, ei olleet ehtineet sepalustaan laittaa kiinni. Sanovat, että Heikkinen perkele.

Kovaa oli työ ja ansio niukka. Näillä sanoilla tätä savotointia on myöhemmin kuvattu eri yhteyksissä: Muut sortaa, vain saha puoltaa. Varsinkin moni kulukusjätkä pelasi ja joi vähät tienestinsä. Parhaimillaan Suoltijoella työskenteli ja asui 300 jätkää.

Lukuisat suuret ja vielä lukuisammat pienet savotat ovat osa Sallan merkittävää historiaa. Näin yhtä suurimmista kuvataan Ylen verkkosivuilla: 
Pakkanen paukkui ja lumi pöllysi maailman suurimmassa tukkisavotassa talvisodan alla. Puuta kaatui Sallan savotassa urakkatahtiin talvella 1938. 
Filmiyhtiö Aho & Soldan teki metsätyömaalta dokumenttielokuvan ”Maailman suurin tukkisavotta”. Filmi on hieno ajankuva arkisesta ja kovasta työstä.
Kiehtova ja täynnä tarinoita on myös tarunhohtoisen Tuntsan nokisavotan historia. Vuoden 1960 kesähelteillä Sallan pohjoisosien Tuntsalla metsäpalo ulottui noin 20 000 hehtaarin suuruiselle alueelle. Vesa Haatajan kirjasessa Tuntsan palo ja suuri nokisavotta (1993) mainitaan, että kyseessä oli Euroopan suurin savotta ja Tuntsa muistutti Klondaikia.

Paljon ovat nämä maisemat kokeneet. Erämaa on antanut antimiaan tälläkin tavalla, puuta ja toimeentuloa. Välillä on kirottu sitä, että metsät menevät ja rahat valuvat etelän herrojen taskuihin. Välillä on noiduttu työn epäinhimillisyyttä. Välillä taas on kiitelty sitä, että motot vievät kaikki metsureiden työt.

Kun katselee vanhojen hakkuiden jälkiä, huomaa, että luonto vähitellen hoitaa rajutkin haavat. Vanhimmat jäljet eivät enää edes näy. Toki uusia jälkiä synnytetään jatkuvasti, mutta lopulta erämaa on jälleen erämaa.

Savotointeja ei pidä unohtaa. Ne kuuluvat leimallisesti tämän poikkeuksellisen pitäjän historiaan ja suuriin kertomuksiin. Ne tarjoavat loputtomasti kiehtovaa kerrottavaa kaikille Sallan-kävijöille.

***
Jotain erityistä näissä Sallan jätkissä on. No, uskaltaako sanoa puoluettoman lausuntona: rujoutta ja herkkyyttä, raskautta ja kepeyttä yhtä aikaa... Näin Otto Alatalo, ehkä jossain Suoltijoella kannon nokassa, puroa kuunnellen, kauas kaihoten:

Istuissani yksin puulle,
koneen sammuttain.
Turtunut on tunto,
pään päällä taivas musta,
maastot raskaat päälle kaatuu.

Ajatuksin hetkeks,
lennän etelään.
Kuulen laulun kaukaisen,
kuin solinan virran pienoisen.
Sille herkistän nyt korviani.
Se laulu kertoo
maailmasta kaukaisesta,
ilosta, elämästä,
rakkaudesta,
ihmisistä miljoonista.

Suoltijoen pirtti, 7.7.2015. Museoviraston verkkosivuilla pirttiä kuvaillaan näin: Suoltijoen pirtti on vaikuttava, suurista toisen maailmasodan jälkeisistä savotoista kertova muistomerkki karussa tunturien ja vaarojen ympäröimässä pienessä jokilaaksossa. Savottakartano on kaksikerroksinen miehistörakennus, johon liittyy 1½-kerroksinen ruokala-toimihenkilörakennus, kauppa- ja varastorakennus sekä käymälä. Kaikissa rakennuksissa on saumarimalliset, maalaamattomat julkisivut. Myös kokonaisuuteen kuuluvia leimauskämppiä on säilynyt.


LÄHTEET
*Otto Alatalo: Loitsu ja laulu revontulien alta. Runoja. Koillis-Lapin kirjapaino, 1975.
* Vesa Haataja: Tuntsan palo ja suuri nokisavotta. Koillismaan kirjapaino, 1993.
* Museovirasto. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2182 Haettu 8.7.2015.
* Sanna Lehtonen: Kaikki mettäalan muutos siellä tuli koettua, että pokasahalla alko ja moottorisahaan päätty”. Sallan Suoltijoen metsätyömiesten yhteisö vuodesta 1953 vuoteen 1973. Oulun yliopisto, Taideaineiden ja kulttuurinantropologian laitos, 1999.
* Sanna Lehtonen: Metsätyömiesten ja kulkumiesten ammatti-identiteetti Suoltijoen savotalla. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2000/Metsatyo.htm. Haettu 8.7.2015.
* Yleisradio. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/01/18/maailman-suurin-tukkisavotta. Haettu 8.7.2015.

1 kommentti:

  1. Tänään pirtillä käyneenä voin vain hattua nostaa tuon ajan ihmisille, vaikuttava pihapiiri ja historiaa täynnä kuten koko seutu...

    VastaaPoista

Voit vapaasti kommentoida blogimerkintää. Kommentit eivät tule näkyviin heti; bloggaajan pitää ensin hyväksyä ne. Voit lähettää myös muita kuin juuri tähän blogiin liittyviä huomioita Salla-aiheesta blogin kirjoittajalle. Kiitos!