SALLAN PÄIVÄ JA HENKI

Onhan niitä kaikenlaisia kesäjuhlia Suomessa. Hyviäkin.

Mutta tämä Salla-päivä, se on omanlaisensa. Sataa tai paistaa, tulee vettä tai puukkoja, entiset ja nykyiset sallalaiset ja heidän jälkeläisensä kokoontuvat kirkonkylälle juhlimaan, tapaamaan toisiaan, vaihtamaan kuulumisia, raataamaan.

Sallan nimipäivä sattuu olemaan parhaaseen kesäloma-aikaan, 19. heinäkuuta. Salla-päiviä aloiteltiin 1980-luvun alussa:

Olavi Kantola kutsui koolle palaverin, jossa ryhdyttiin suunnittelemaan kesätapahtumaa, kulttuuririentoihin vuosikymmeniä osallistunut sallalainen Kauko Kellokumpu kertoi (...) Kantolan ja Kellokummun lisäksi palaveriin osallistuivat Aulis Akola, Otto Alatalo ja Tapani Niskala.

(...) Ensimmäinen esiintymislava oli traktorin peräkärry. Jokin pylväs nimettiin tapaamispaikaksi ja kuuluttajalle käytiin kertomassa henkilön nimi, joka pylvään luona haluttiin tavata (...)

Näin tapahtuman synnystä kertoo sallalaislähtöinen toimittaja Erkki Hautala Koto-Salla-lehden Salla-päivä 30-vuotta -liitteessä 2011. Hautalan mukaan aurinkoinen sää on suosinut monia Salla-päiviä, ”mutta on toki vettäkin ropissut kansan niskaan”.

- Sallalaiset ovat niin parkkiintunutta porukkaa, että kyllä ne tällaisen sateen juhlapäivänäkin kestävät, tuumaili Heimo Sova erään Salla-päivän aamuna.

Salla-päivä 30 vuotta -liitteen kuvitusta.

Eilen taas Salla-päivillä sitten ropisi, välillä oikein kunnollakin. Sitä ropinaa on tänä kesänä saatu omiksi tarpeiksi, tuumaili moni. Mutta tunnelma juhlassa oli jälleen omanlaisensa, erittäin sallainen. Sade ropisi, ihmiset porisivat.

- No mitä.
   - No mitäpä tässä.
- Vaihteeksi vähän vettä.
   - Niinpä näkyy.

Jäin miettimään näitä sallalaisten raataustuokioita. Saattavat ne rauhallisen alun jälkeen äityä kiivaiksikin. Ulkopuolinen voi jopa tulkita, että tuossahan on täysi tora ja tappelus menossa. Mutta sallalaisethan siinä vain tinkaavat, ja perkeleetkin lentävät.

Sallalaista luontoa sekä pyöreää vaara- ja tunturimaisemaa on kuvattu vienosti hymyileväksi, alakuloiseksikin. Ei kai ihminen luonnostaan mihinkään pääse. Semmoinen sallalainen kuin luontonsakin?

Mitäpä tässä. Ei mitähän. Ei palijon missähän. Ei oo rapia. Kohta kallis. Ei kannate. Ei siitä oo taikaa. Katellaan.

Minuun otti yhteyttä muuan Sallan-ystävä, joka kertoi pienen mutta puhuttelevan tarinan evakkoonlähdöstä talvisodan alta. Hänen mukaansa tarina kuvaa hyvin Sallan diminutiivista henkeä. Jonkinlaista asioiden pienentelyä, vähättelyäkin, kuvastavaa henkeä. Ehkä juuri tämä asenne on se sal(l)ainen ase, jonka avulla tämän kovan onnen kairan ihmiset ovat selvinneet moninaista koettelemuksistaan vuosisatojen ja -kymmenten varrella. Otetaan asiat, niin kuin ne ovat. Vai olisiko niin, että asenne on kehittynyt noiden vastoinkäymisten myötä.

Tässä tuo sallalaisuutta henkivä tarina, jota hieman muokkasin tätä blogiani varten:

Konstaapeli Heikki Mäyrä oli viemässä evakuointimääräyksiä sallalaistaloihin. Lähtijöille annettiin 15 minuuttia aikaa. Mitä kuulikaan talosta taloon ratsain kiiruhtava viestinviejä yleisimmin tuvassa olevilta sallalaisilta: mikäpä se siinä.